"Sammal kytee, oksat ritisevät ja paukkuvat tulen nuollessa ne punaiseksi hehkuksi ja mustaksi hiileksi. Aamukaste hillitsee hieman palon etenemistä, mutta hiljalleen kytö laajenee ja leviää kohti Lupinen reviirin keskiosaa. Häiritsevä käry täyttää kaikki Lupinen aistit ja se punnitsee vaihtoehtoja. Onko nyt lähdön hetki, onko etsittävä uusi reviiri?"

 

Tämä odotus on piinaavaa. Olisin kai saanut jo vastauksia kysymyksiini jo toissapäivänä tai eilen, mutta valitettavasti vuorotyöni sotki vapaa-ajan suunnitelmani totaalisesti. Siis helvetti vaan jatkuu ja jatkuu. Joko tänään tulisi armahdus, tavalla tai toisella?

"Lupine vaeltaa käryn vaivaamana ympäri reviiriään. Välillä käryyn sekoittuu rentouttava, miellyttävä niittykukkien tuoksu, välillä käry voimistuu ja peittää kaikki muut hajut alleen. Jossain on laitamilla kytee pienen metsäpalon alku, joka uhkaa kärventää koko Lupinen reviirin. Lupine löytää käryn lähteen, katselee sitä keltaisilla silmillään ja arvioi tilannetta. Jotain on tehtävä ja pian."

 

Arpominen sikseen, toiminta näyttäisi kannattavan. Saan kuulemma kaikkiin kysymyksiini vastaukset tällä viikolla, kasvotusten.

"Outo haju kantautuu jostain Lupinen kirsuun. Se kiemurtelee kuonon ympärillä, tarrautuu kiinni kieppuvilla käsillään ja työntää itsensä sieraimiin. Palaneen käryä."

 

Olen nähnyt näitä tilanteita aiemminkin, tajunnut ne ennenkuin ystäväni ovat tajunneet. Mikä tekisi tästä tilanteesta erilaisen? Entä jos olen yhtä tyhmä, yhtä sokea? Entä jos olen vaan törmännyt pahinta laatua olevaan narsistiin? Ne sivustakatsomiset ovat tehneet minusta varovaisen, luoneet minulle itsesuojeluvaistoa ja antaneet minulle voimaa. Olen taistellut ystävieni puolesta naarassuden lailla, ottanut vastaan iskuja ja puremia, pitänyt pääni pystyssä ja selviytynyt taisteluista voittajana.

Hän onnistui laskemaan suojaukseni. Ja tässäkö on lopputulos? Otan vastaan iskuja ja puremia, mutta makaan vielä aloillani. Olenko liian kärsivällinen  odottaessani, että tekee riittävän kipeää? Taidan olla. Toimintaa, nyt heti.

"Lupine näkee pahaa unta. Se tuhisee ja vinkuu unissaan, nytkähtelee kouristuksenomaisesti ja rauhoittuu sitten hetkeksi aloittaakseen jälleen uudestaan. Tuuli kahisuttaa heinikkoa, yrittää valvoa Lupinen unta, puhaltaa pahan unen pois."

 

Sydän puristuu kokoon. Omatunto pieksää sitä kasaan koko helvetillisellä voimallaan ja kun se on lopettanut, järjetön menettämisen pelko repii jäänteet riekaleiksi. Mä olen syyllinen, rikki, pahoillani kaikesta. Sen kerran, kun olen päättänyt olla itsekäs ja olla aina ajattelematta toisia, niin tilanne menee heti näin äärimmäiseksi. Pelkään ja murehdin S:n puolesta, omasta puolestani, "ensimmäisen naisen" puolesta.  Vaikka kaiken tunteen pitäisi heidän suhteestaan olla kuollut, niin Ensimmäinen menettää silti kaiken. Häntä loukataan syvästi, hänen luottamuksensa petetään, hän tuntee varmasti katkeruutta ja vihaa. Kyllä, tiedän, pettämiseen tarvitaan aina kaksi ja onhan tässä myös kuuluisa jäsen S. Mutta minä olen aina ollut se järkevä esikoinen, jonka tulee huolehtia kaikesta ja järjestää asiat. Se rooli on ja pysyy. Lupine jaksaa, Lupine uskoo, Lupine toivoo, Lupine rakastaa, Lupine huolehtii, että kaikilla on kaikki hyvin.

 

Mutta yhden asian olen päättänyt ja se kohdistuu jäsen S:n tekemisiin. Jos ei se vittu tee pian asialle jotain, niin saa luvan kävellä. Joku raja se Lupinellakin on.

"Alfanaaras Lupine tuli kiimaan. Useita yksinäisiä ja nuoria uroksia etsiytyi paikalle Lupinen hajun houkuttelemana, mutta Lupine torjui yhden toisensa jälkeen. Vielä ei ollut aika eikä vastassa tarpeeksi vahvaa ja kokenutta, vertaista kumppania. Aikaa kului, kunnes yhtäkkiä jostain kantautui ulvonta, kutsu, jota Lupine ei voinut vastustaa. Se lähti äänen suuntaan, luottaen vain aisteihinsa.  Ulvoja oli saalistava alfauros, vahva, upea, parhaassa, kypsässä iässä. Katsottuaan hetken urosta sen ulvoessa, katsoessaan sitä silmiin sen huomattua Lupinen läsnäolon ja haisteltuaan uroksen omaa tuoksua, jokin kipinä syttyi sen sisällä. Vastusteltuaan hetken alkukantaista kutsua ja uroksen kosiskeluja, Lupine päätti kaikesta huolimatta tarjota itsensä urokselle. Parittelun jälkeen uros katosi pimeään metsään Lupinen jäädessä katselemaan sen perään kaipaavasti. Lupine jäi niille tienoille vaeltelemaan ja saalistamaan ja aina silloin tällöin alfauroksen ja Lupinen polut kohtasivat. Pian Lupine halusi alfauroksen perustavan hänen kanssaan oman lauman."

Ei helvetti, mä tein itse sen, mitä en ikinä haluais itelle tehtävän. Mä oon se paljon parjattu syöjätär, se kuuluisa "toinen nainen". Ja tietoisesti. Koko juttu alkoi väärinkäsityksestä, että tapailemani mies olis ollu jo eronnu, mutta taas kerran ystävämme kuningas alkoholi puuttui asioihin ja vääristeli totuuksia sen verran, että kuulin juuri sen mitä halusin.

Tapasimme S:n kanssa ensi kertaa jo useampi vuosi sitten muutettuani paikkakunnalle. Tutustuimme ystävämme kautta paikallisessa baarissa ja tunsin äärettömän voimakasta henkistä ja fyysistä vetoa heti alusta saakka. Hän oli tavallinen, suomalainen, ihan kohtuullisen hyvännäköinen mies, joka valloitti minut välittömällä persoonallaan. Valitettavasti sain kyllä heti aimo annoksen kylmää vettä niskaani kuultuani sivukorvalla hänen seurustelevan. Lisäpisteet hän kuitenkin keräsi lahjoittamalla minulle vanhan, mutta käyttökelpoisen kodinkoneen kämppääni, kunnes saisin hankittua tilalle uuden ja paremman.  Jatkossa näimme aina baarissa satunnaisesti ja vaikka juttelimme paljon, välillämme pysyi kunnioittava suhtautuminen hänen parisuhdettaan kohtaan.

Kunnes... tapasimme jälleen sattumalta paikallisessa baarissa. Olin ystäväporukassa iltaa viettämässä, hän selvinpäin. Hän tarjosi koko porukalle kyytiä lähikaupungissa sijaitsevaan baariin, jossa oli samana iltana joku livebändi esiintymässä ja lähti itsekin sisälle katsomaan menoa. Ystäväporukkamme miespuoliset henkilöt pitivät sinä iltana huolen tarjoilusta ja minullekin kävi ns. "normit" eli tukka täynnä ja sata lasissa . Muistikuvat siltä illalta ovat osin hämärän peitossa, mutta muistin kauhukseni sen tärkeimmän: Seisoin katsomassa bändiä ja keinuin musiikin tahdissa. S seisoi takanani, melko lähellä. Seuraava välähdys: kädet ympärilläni, minun käteni hänen kaulallaan, hänen pehmeät hiuksensa, hänen huumaava tuoksunsa, päänsä olkapäälläni päätäni vasten ja lopulta... huulensa huulillani. Loput illasta on hämärän peitossa, mutta heräsin omasta sängystäni ja luojan kiitos, yksin.

Pari kuukautta vierähti syyllisyydentunnon kanssa kieriskellessä. Emme nähneet, emme soitelleet emmekä pitäneet mitenkään muutenkaan yhteyttä. Kunnes taas jälleen... kohtasimme, molemmat pikku hutikassa, paikallisessa baarissa ystäväni syntymäpäivillä. Ilta alkoi jo muutenkin aika vauhdikkaasti, huomasin jossain vaiheessa olevani miehien, vapaiden ja varattujen, ympäröimä ja sain muutaman ehdotuksen (joille en lämmennyt, lähinnä yökötti) illan jatkosuunnitelmiksi. S varasti kuitenkin huomioni tulemalla halaamaan ja sanomalla: "Oli pakko, näytät niin upeelta." Jatkoimme siitä hetken juteltuamme kuitenkin illanviettoa omissa porukoissamme, mutta seuraavassa ravintolassa porukkamme ajautuivat yksiin ja siten päädyimme juttelemaan koko loppuillaksi. Puhuimme kaikesta, mukaan lukien hänen parisuhteestaan ja aika reilussa hutikassa sain sen käsityksen, että kaikki on viimeistä pistettä, eli muuttoa, vaille ohi. Illan päätteeksi otettiin isommalla porukalla kimppataksi. Istuin hänen sylissään ja minä olin aivan liekeissä. Hän tuntui poltteena ihollani, palana kurkussani, kipuna sielussa ja sykkeenä sydämessäni. Istuin kuin tulisilla hiilillä, koittaen kaikkeni pitääkseni itsehillintäni.

Epäonnistuin. Tultuamme asuinkerrostaloni pihaan ja suoriuduttuani pihalle taksista, sanoin sen enempää ajattelematta yhden sanan, joka koitui kohtalokseni: "Tuletko?" Hän katsoi minua silmiin hetken murto-osan ja syöksyi ulos takapenkiltä. Juostessamme sisälle tiesimme molemmat, että tästä tulee sanomista, tällä on todistajia. Ja silti... Teimme sen, mitä ei olisi pitänyt. Rakastelimme palavasti, usean tunnin ajan, hän sopi minulle täydellisesti. Hän pelkäsi satuttavansa minua, koska elimensä osalta hän oli melko isokokoinen ja pienemmälle naiselle se aiheuttaisi varmasti kipua. Minä taas olin aiemmissa suhteissani jopa kärsinyt "täyttymättömyyden" puutteesta. Vaikka olen vartaloltani melko normaali, olin kumminkin  "liian iso" kumppaneilleni. Nyt minä olin sopiva. Minut oli tehty hänelle ja hänet minulle. Hänen ei tarvinnu varoa ja hän antoi itsensä minulle. Kokonaan.

Tämä ei päättynyt siihen. Jatkoimme tapailua, puhuimme tunteistamme, unelmista, suunnitelmista, yhteisestä kodista, kävimme kahvilla, soittelimme ja.... rakastelimme intohimoisesti. Heti alussa hän selvitti aiheutuneen väärinkäsityksen hänen suhteensa tilasta. Suhde oli kyllä kuollut jo aikaa sitten, mutta sille ei ollut lyöty sitä sanallista niittiä ja ryhdytty toimeen. Ja jotta asia ei olisi yksinkertainen, oli yhteiset talot, firmat, kaikki. Lapsia ei sentään, sitä mä en enää olis kestäny.

Nykytilanne: Paluuta ei ole. Hän puhuu avoimesti tunteistaan ja halustaan näyttää suhteemme koko maailmalle. Hän ei halua luopua minusta ja hänen aikeensa tuntuvat olevan vakaat suhteeni. Nyt on edessä paljon itkua, hammasten kiristystä, särkyneitä sydämiä... Mutta kuka kärsii eniten? Pelkään pahoin, että se olen kuitenkin minä. Voiko useita vuosia jatkunut parisuhde muka päättyä noin vain? Omat aiemmat, pitkäaikaiset suhteeni kyllä päättyivät yhteisymmärryksessä, mutta niissä ei ollut kolmansia osapuolia osallisina... Ja tämä syyllisyys ei ole suinkaan helpottanut ajan myötä, se syö minua sisältä, on vienyt yöuneni, ajattelen itseäni tämän "ensimmäisen" naisen sijaan. Silti... minä kestän sen, minä haluan kestää sen. Minä nään hänen silmissään syntymättömät lapseni. Hölmö minä. Odotan kauhulla, koska myrsky puhkeaa...