"Alfanaaras Lupine tuli kiimaan. Useita yksinäisiä ja nuoria uroksia etsiytyi paikalle Lupinen hajun houkuttelemana, mutta Lupine torjui yhden toisensa jälkeen. Vielä ei ollut aika eikä vastassa tarpeeksi vahvaa ja kokenutta, vertaista kumppania. Aikaa kului, kunnes yhtäkkiä jostain kantautui ulvonta, kutsu, jota Lupine ei voinut vastustaa. Se lähti äänen suuntaan, luottaen vain aisteihinsa.  Ulvoja oli saalistava alfauros, vahva, upea, parhaassa, kypsässä iässä. Katsottuaan hetken urosta sen ulvoessa, katsoessaan sitä silmiin sen huomattua Lupinen läsnäolon ja haisteltuaan uroksen omaa tuoksua, jokin kipinä syttyi sen sisällä. Vastusteltuaan hetken alkukantaista kutsua ja uroksen kosiskeluja, Lupine päätti kaikesta huolimatta tarjota itsensä urokselle. Parittelun jälkeen uros katosi pimeään metsään Lupinen jäädessä katselemaan sen perään kaipaavasti. Lupine jäi niille tienoille vaeltelemaan ja saalistamaan ja aina silloin tällöin alfauroksen ja Lupinen polut kohtasivat. Pian Lupine halusi alfauroksen perustavan hänen kanssaan oman lauman."

Ei helvetti, mä tein itse sen, mitä en ikinä haluais itelle tehtävän. Mä oon se paljon parjattu syöjätär, se kuuluisa "toinen nainen". Ja tietoisesti. Koko juttu alkoi väärinkäsityksestä, että tapailemani mies olis ollu jo eronnu, mutta taas kerran ystävämme kuningas alkoholi puuttui asioihin ja vääristeli totuuksia sen verran, että kuulin juuri sen mitä halusin.

Tapasimme S:n kanssa ensi kertaa jo useampi vuosi sitten muutettuani paikkakunnalle. Tutustuimme ystävämme kautta paikallisessa baarissa ja tunsin äärettömän voimakasta henkistä ja fyysistä vetoa heti alusta saakka. Hän oli tavallinen, suomalainen, ihan kohtuullisen hyvännäköinen mies, joka valloitti minut välittömällä persoonallaan. Valitettavasti sain kyllä heti aimo annoksen kylmää vettä niskaani kuultuani sivukorvalla hänen seurustelevan. Lisäpisteet hän kuitenkin keräsi lahjoittamalla minulle vanhan, mutta käyttökelpoisen kodinkoneen kämppääni, kunnes saisin hankittua tilalle uuden ja paremman.  Jatkossa näimme aina baarissa satunnaisesti ja vaikka juttelimme paljon, välillämme pysyi kunnioittava suhtautuminen hänen parisuhdettaan kohtaan.

Kunnes... tapasimme jälleen sattumalta paikallisessa baarissa. Olin ystäväporukassa iltaa viettämässä, hän selvinpäin. Hän tarjosi koko porukalle kyytiä lähikaupungissa sijaitsevaan baariin, jossa oli samana iltana joku livebändi esiintymässä ja lähti itsekin sisälle katsomaan menoa. Ystäväporukkamme miespuoliset henkilöt pitivät sinä iltana huolen tarjoilusta ja minullekin kävi ns. "normit" eli tukka täynnä ja sata lasissa . Muistikuvat siltä illalta ovat osin hämärän peitossa, mutta muistin kauhukseni sen tärkeimmän: Seisoin katsomassa bändiä ja keinuin musiikin tahdissa. S seisoi takanani, melko lähellä. Seuraava välähdys: kädet ympärilläni, minun käteni hänen kaulallaan, hänen pehmeät hiuksensa, hänen huumaava tuoksunsa, päänsä olkapäälläni päätäni vasten ja lopulta... huulensa huulillani. Loput illasta on hämärän peitossa, mutta heräsin omasta sängystäni ja luojan kiitos, yksin.

Pari kuukautta vierähti syyllisyydentunnon kanssa kieriskellessä. Emme nähneet, emme soitelleet emmekä pitäneet mitenkään muutenkaan yhteyttä. Kunnes taas jälleen... kohtasimme, molemmat pikku hutikassa, paikallisessa baarissa ystäväni syntymäpäivillä. Ilta alkoi jo muutenkin aika vauhdikkaasti, huomasin jossain vaiheessa olevani miehien, vapaiden ja varattujen, ympäröimä ja sain muutaman ehdotuksen (joille en lämmennyt, lähinnä yökötti) illan jatkosuunnitelmiksi. S varasti kuitenkin huomioni tulemalla halaamaan ja sanomalla: "Oli pakko, näytät niin upeelta." Jatkoimme siitä hetken juteltuamme kuitenkin illanviettoa omissa porukoissamme, mutta seuraavassa ravintolassa porukkamme ajautuivat yksiin ja siten päädyimme juttelemaan koko loppuillaksi. Puhuimme kaikesta, mukaan lukien hänen parisuhteestaan ja aika reilussa hutikassa sain sen käsityksen, että kaikki on viimeistä pistettä, eli muuttoa, vaille ohi. Illan päätteeksi otettiin isommalla porukalla kimppataksi. Istuin hänen sylissään ja minä olin aivan liekeissä. Hän tuntui poltteena ihollani, palana kurkussani, kipuna sielussa ja sykkeenä sydämessäni. Istuin kuin tulisilla hiilillä, koittaen kaikkeni pitääkseni itsehillintäni.

Epäonnistuin. Tultuamme asuinkerrostaloni pihaan ja suoriuduttuani pihalle taksista, sanoin sen enempää ajattelematta yhden sanan, joka koitui kohtalokseni: "Tuletko?" Hän katsoi minua silmiin hetken murto-osan ja syöksyi ulos takapenkiltä. Juostessamme sisälle tiesimme molemmat, että tästä tulee sanomista, tällä on todistajia. Ja silti... Teimme sen, mitä ei olisi pitänyt. Rakastelimme palavasti, usean tunnin ajan, hän sopi minulle täydellisesti. Hän pelkäsi satuttavansa minua, koska elimensä osalta hän oli melko isokokoinen ja pienemmälle naiselle se aiheuttaisi varmasti kipua. Minä taas olin aiemmissa suhteissani jopa kärsinyt "täyttymättömyyden" puutteesta. Vaikka olen vartaloltani melko normaali, olin kumminkin  "liian iso" kumppaneilleni. Nyt minä olin sopiva. Minut oli tehty hänelle ja hänet minulle. Hänen ei tarvinnu varoa ja hän antoi itsensä minulle. Kokonaan.

Tämä ei päättynyt siihen. Jatkoimme tapailua, puhuimme tunteistamme, unelmista, suunnitelmista, yhteisestä kodista, kävimme kahvilla, soittelimme ja.... rakastelimme intohimoisesti. Heti alussa hän selvitti aiheutuneen väärinkäsityksen hänen suhteensa tilasta. Suhde oli kyllä kuollut jo aikaa sitten, mutta sille ei ollut lyöty sitä sanallista niittiä ja ryhdytty toimeen. Ja jotta asia ei olisi yksinkertainen, oli yhteiset talot, firmat, kaikki. Lapsia ei sentään, sitä mä en enää olis kestäny.

Nykytilanne: Paluuta ei ole. Hän puhuu avoimesti tunteistaan ja halustaan näyttää suhteemme koko maailmalle. Hän ei halua luopua minusta ja hänen aikeensa tuntuvat olevan vakaat suhteeni. Nyt on edessä paljon itkua, hammasten kiristystä, särkyneitä sydämiä... Mutta kuka kärsii eniten? Pelkään pahoin, että se olen kuitenkin minä. Voiko useita vuosia jatkunut parisuhde muka päättyä noin vain? Omat aiemmat, pitkäaikaiset suhteeni kyllä päättyivät yhteisymmärryksessä, mutta niissä ei ollut kolmansia osapuolia osallisina... Ja tämä syyllisyys ei ole suinkaan helpottanut ajan myötä, se syö minua sisältä, on vienyt yöuneni, ajattelen itseäni tämän "ensimmäisen" naisen sijaan. Silti... minä kestän sen, minä haluan kestää sen. Minä nään hänen silmissään syntymättömät lapseni. Hölmö minä. Odotan kauhulla, koska myrsky puhkeaa...